Seuraavaksi Jeff Bridges sarjassa oli vuorossa matka ajassa taaksepäin, eli 2000-luvun The Men Who Stare Goatsin jälkeen katsoin 90-luvun The Fisher Kingin ja 70-luvun Thunderbolt and Lightfootin. Thunderbolt and Lightfoot on kaksikosta ehkä hieman tuntemattomampi, mutta se on Michael Ciminon esikoisohjaus, ja seuraavaksi mies tekikin jo The Deer Hunterin.
Thunderbolt and Lightfoot kertoo tarinaa entisestä pankkirosvosta (Clint Eastwood, Thunderbolt) jonka menneisyys on taas saamassa häntä kiinni ja nuoresta rasavilistä (Jeff Bridges, Lightfoot) jota kiehtoo lain väärä puoli. Hetken pakoiltuaan Thunderboltin menneisyyttä päättävät he yrittää toistaa Thunderboltin aikaisemman “uroteon” ja ryöstää rahavaraston.
Lightfoot: Howdy. How’s business?
Station Attendant: In this business, you’re always one step away from bankruptcy. Funny money, credit, speculation… Somewhere in this country’s a little ol’ lady with $79.25. The five cents is a buffalo nickel… If she cashes in her investment, whole thing’ll collapse. General Motors, the Pentagon, the two-party system and the whole shebang… We’re all running downhill. Gotta’ keep running faster or we’ll fall down.
Vaikka elokuvan toinen puolisko rakentuukin pitkälti ryöstönvalmisteluun ja sen toteutukseen, kertoo elokuva enemmänkin ystävyydestä ja yksinäisyydestä. Nimensä mukaisesti juuri Thunderboltin ja Lightfootin ystävyydestä. Ja vaikka välillä minulla on vaikeuksia suhtautua elokuviin joissa on “pahikset” pääosassa, tämä tekee sen mainiosti ja loppuratkaisukin on tyydyttävä, vaikka on sekä ikävä että onnellinen.
Red Leary: Go… fuck… a duck.
Terry Gilliamin The Fisher King pääsi myös yllättämään positiivisesti. Jotenkin minulle oli jäänyt mieleen että tämä olisi vähän huonompi elokuva, mutta Williams Bridges kaksikko oli mainiossa iskussa tässä. Alkuun ehtii hieman miettimään että onko tämä tosiaan Terry Gilliam elokuva, mutta puolen tunnin jälkeen on täysin selkeää että kyseessä on Gilliam leffa.
Jack Lucas: Where would King Arthur be without Guinevere?
Parry: Happily married, probably.
Jack Lucas: Well, that’s a bad… that’s a bad example.
Elokuva kertoo itsekkäästä radio DJ:stä (Jeff Bridges), joka puheillaan saa häiriintyneen ihmisen tappamaan useamman ihmisen. Tästä murtuneena hän törmää Williamsin näyttelemään kodittomaan Parryyn, jonka pelastamalla Bridgesin DJ uskoo itse pelastuvansa.
Anne Napolitano: I don’t believe that God made man in his image. ‘Cause most of the shit that happens comes from man. No, I think man was made in the Devil’s image. And women were created out of God. ‘Cause after all, women can have babies, which is kind of like creating. And which also accounts for the fact that women are so attracted to men… ’cause let’s face it… the Devil is a hell of a lot more interesting! Believe me, I’ve slept with some saints in my day, I know what I’m talking about. So the whole point in life is for men and women to get married… so that God and the Devil can get together and work it out. Not that we have to get married. God forbid.
Seuraavaksi sitten vuorossa varmaan True Grit.
Continue reading →
Tämä on ehkä hieman nostalgisempi valinta, mutta The Killer on pitkään ollut yksi suosikeistani, ja yksi parhaista elokuvateatterikokemuksistani oli The Killerin näkeminen Turun entisessä Diana teatterissa vuosia sitten John Woo kuun aikana. Tähän vielä lisättynä että kotiin lähtiessa oli vielä yöllä valoisaa ja kesäinen tihkusade raikasti ilmaa.
Ehkä siinä oli osittain sitä että K-12 elokuvana siinä oli paljon sellaista mitä yleensä löytyisi hieman korkeammalla ikärajalla varustetuista leffoista ja nuorena sitten tuli vakuutetuksi itselle että se tekee hyvän elokuvan.
